Alkukesä on vuoden parasta aikaa. Talven pimeys on vain etäinen muisto, vihreys valtaa maiseman ja auringon lämpö silittää lempeästi talven jäljiltä kalpeaa ihoa. Valoisat päivät jatkuvat pitkään työpäivän jälkeenkin, iltaisin ehtii ulkoilla ja ihmetellä luonnon heräämistä. Työkiireiden jälkeen odottaa loman joutilaisuus, lupa heittäytyä omien ajatusten laineille. Kulttuuritarjonta siirtyy teattereista ja konserttisaleista festivaaleille, puistopiknikeille ja kesäteattereihin.
Minulla on omat kesäajan mökkirutiinit, jotka alkavat heti jäiden lähdetty Oulujärvestä. Herään lomallakin varhain, kietaisen aamutakin päälle ja kävelen rantaan. Kuuntelen lintujen laulua ja solahdan viileään veteen. Sillä hetkellä, kun järvi ottaa minut syliinsä, olen yhtä koko luonnon kanssa. Koko järven selkä on minun, maailman äärtä myöten. Tukkasotka pesueineen jakaa tämän rauhan usein kanssani.
Kesä tuo syksyä kohti kypsyessään uusia onnen aiheita. Ensimmäiset punertuvat mansikat, joista kisataan lintujen kanssa. Kimalaisten pörinä vadelmapuskissa. Jokakesäinen riemu ensimmäisen herkkutatin löydyttyä metsätien laidalta. Rakkaiden kanssa nautitut ensimmäiset itse kasvatetut perunat. Elokuun lempeästi pimenevät illat, joihin liittyy jo haikeutta kesän haipumisesta syksyksi.
Täysikasvuisen metsän humina on juhlava kokemus, luonto ei tarvitse ihmisen toimenpiteitä. Luonnon kiertokulussa kaikella on paikkansa, kaatuneet puunrungot palaavat uuden elämän lähteeksi ja pitävät yllä luonnon moninaisuutta. Kuinka helppoa onkaan tätä tasapainoa järkyttää ja saada aikaan vahinkoa, jonka korjaantuminen kestää yli ihmisiän pohjoisen herkässä luonnossa. Monimuotoinen luonto on se suurin perintö, jonka haluan jättää lastenlapsilleni, mieluiten paremmassa kunnossa kuin sen itse olen edellisiltä sukupolvilta saanut.
Piia Rantala-Korhonen
Oulu2026-hankejohtaja
3.6.2019
