Valon kuukausi – kirjoitussarjan toisessa osassa Oskari Kaarne, FLASH 5 Valotaidebiennaalin kuraattori vaipuu marraskuun hämärään ja pohtii pimeän ajan merkitystä ihmiselle. Mitä nousee kokemuksemme pinnalle, kun sukellamme pimeään?
Pimeyden laskeutuessa, hämärän saunan lauteilla, marraskuinen ruumiini makaa martona. Pimeyden keskeltä hehkuva loimu väreilee mieltäni hyväillen ja hengitykseni syventyessä, kuin aavistuksena ajan verhon takaa, tunnen kuinka esivanhempani istuvat vierelläni – olen osa luonnonkiertoa, iäti jatkuvaa sukupolvien kudelmaa.
Samaan aikaan ulkona, melkein räntänä tihkuvassa sateessa, jossa ainoastaan vanhat natriumpurkauslamput vastarannalla luo puiden kuihtuneiden runkojen läpi hohkavaa kajoa usvaiseen ilmaan – on selvää, että ympärilläni vallitsee marras – kuollut tai kuolemaisillaan oleva – kuoleman kuukausi.
Aina tähän aikaan vuodesta, valon ja pimeyden rajamailla, koen todellisuuteni rajapintojen hälvenevän kuin itsestään ja alitajuisessa mielessäni lymyävien unimaailmojen valuvan herkemmin myös valveilla oloaikaan. Jotain alitajuiseen mieleeni kätkettyä nousee tietoisen kokemukseni pinnalle, vaikka toisaalta, myös jokin osa minusta tekee kuolemaansa. Eikä se kai mikään suuri ihme ole. Elämme samanaikaisesti ympäri maailmaa juhlistettavien, todennäköisesti ihmiskulttuurien alkujuurilta asti versovien Kekrin, Pyhäinpäivän, Samhainin, Kuolleiden päivän, Halloweenin ja monien muiden edesmenneitä ja kuolemaa juhlistavien pyhien aikaa, jolloin näkyvä ja näkymätön, tämän ja tuonpuoleinen sekä mennyt ja tuleva kietoutuvat yhteen. Huntu maailmojen välissä ohenee.
Tähän aikaan luontomme saattelee vanhan vuoden kuolemaan sekä päästää irti kaikesta siitä, mitä ei tarvitse kantaa mukana tuleville kierroille. Laskeudumme välitilaan valon kuoleman ja jälleensyntymän välillä. Ja niin huomaan myös oman luontoni kehottavan minua tekemään: laskeutumaan hiljentyneeseen ja unimaailmoja vaalivaan eloon, vaikka samanaikaisesti arkeni ylivirittyneisyys ja läpikotaisen kirkkaaksi valaistu kaupunkiympäristöni ylivirittää minua jatkamaan aktiivista eloa valoisan vuodenajan tahtiin. En usko olevani ainoa, joka vastaavan ristiriidan aina marraskuun tienoilla kohtaa.
Koen luissa ja ytimissäni, kuinka tärkeää meidän olisi muistaa luonnollisen vuoden- ja valonkierron merkitys, jota vasten koko meidän elimistömme ja mielemme on satojen vuosituhansien aikana kehittynyt. Päivänkierron kontekstissa olemme jo ymmärtäneet kuinka tärkeää hämärään laskeutuminen ja sinivalolähteiden sulkeminen muutama tunti ennen levolle käymistä on. Alamme myös hiljalleen ymmärtämään kuinka monitasoisesti eri valon määrät, laadut ja niiden syklinen elo ohjaa biologista kelloamme, ruuansulatustamme, solujen ja hormonien toimintaa ja niin edelleen. Vuodenkierron kohdalla kuitenkin tuntuu, että viimeisen parin sukupolven aikana, siirtyessämme luonnon keskeltä kaupunkeihin ja modernin yhteiskunnan kyytiin, olemme unohtaneet kuinka sydäntalven pimeän ajanjakson tulisi olla yön tavoin vuodenkierron lepokohta – hetki hiljentyä, päästää irti ja kääntyä sisäänpäin. Kunnes taas alkukeväästä nousisimme karhun lailla talviunilta, kun keväisen auringon ensisäteet alkavat lämmittämään pesäämme.
Jotta voisimme vaalia enemmän sitä, minkälaista mielenmaisemaa ja elon rytmiä vallitseva pimeys kuin luonnostaan meille ehdottaa, vaatisi se yksilön valintoja laajempaa yhteiskunnallista ja kulttuurista muutosta. Kuitenkin myös yksittäisillä valinnoilla ja hetkien pyhittämisellä voi olla suuriakin vaikutuksia. Esimerkiksi yksi sisäänpäin kääntymistä syleilevä tapa on meille suomalaisille niin rakas saunominen: Hiljentyminen tähän hämärään ja ajattomaan, lämpimästi väreilevään äitimaan kohtuun, jossa myös esivanhempamme ovat monien tuhansien vuosien ajan kokoontuneet yhteen, pesemään edellisen vuoden rippeet ja valmistautumaan jakoaikaan vanhan ja uudenvuoden välissä.
Ja mahdollisesti, samoin kuin nyt laskeutuessani saunan lämmöstä peilityyneen mereen, jonka yllä vellova usvainen massa hälventää rajat meren, horisontin ja taivaan välillä – saatamme kokea kuinka sukellus syvälle pimeyden ja kylmän ajan ytimeen, korostaa ja voimistaa omaa sisäistä kajoamme.
Oskari Kaarne on FLASH 5 / Kätketty kajo -Valotaidebiennaalin kuraattori, valo-, tanssi-, teatteri- ja rituaalitaiteilija sekä perinnesaunottaja. Taiteellisessa työskentelyssään hän tarkastelee Itämerensuomalaisen viisausperinteen, luonnon, ruumiin ja teknologian sekä taiteen- ja rituaalin välisiä rajapintoja.
