Valon kuukausi – kirjoitussarjan toisessa osassa Oskari Kaarne, FLASH 5 Valotaidebiennaalin kuraattori vaipuu marraskuun hämärään ja pohtii pimeän ajan merkitystä ihmiselle. Mitä nousee kokemuksemme pinnalle, kun sukellamme pimeään?
Kuten marraskuinen maa makaa martona, makaan minä hämärän saunan lauteilla, löylyn hellässä huomassa. Ainoastaan tulipesästä hehkuva loimu väreilee tilassa, ruumistani ja saunan muotoja hyväillen. Saunassa väreilevä hämärä tuntuu ajattomalta. Kuin olisin ollut täällä lukuisia kertoja sekä oman elämäni aikana, että kauan ennen minua – jokin osa perimästäni tunnistaa tämän olosuhteen. Suljen silmäni ja vaivun syvemmälle pimeään. Sukellan omaan ruumiiseeni, iäti jatkuvien sukupolvien tämänhetkiseen tiivistymään ja tunnen, kuinka olen osa laajempaa luonnonkiertoa ja kuinka tässä hetkessä, vaipuminen sisäänpäin käy kuin itsestään.
Kun astun saunan hämärästä ulos, melkein räntänä tihkuvaan sateeseen vilvoittelemaan, jossa ainoastaan muutama vanha natriumpurkauslamppu vastarannan luontopolulla luo kellertävän monokromaattista kajoa usvaiseen ilmaan – on selvää, että ympärilläni vallitsee marraskuu. Poikkeuksellisen lämpimältä tuntuva, mutta marras – kuollut tai kuolemaisillaan oleva – kuoleman kuukausi.
Tässä vuodenkierron taitekohdassa, valon ja pimeyden rajamailla, tuntuu kuin todellisuuden kokemukseni rajapinnat hälvenisivät itsestään ja alitajuisessa mielessäni lymyävät unimaailmat valuisivat herkemmin myös valveilla oloaikaan. Eikä se kai mikään suuri ihme ole. Samanaikaisesti ympäri maailmaa juhlistettavien, todennäköisesti ihmiskulttuurien alkujuurilta tähän aikaan asti versovien Kekrin, Pyhäinpäivän, Samhainin, Kuolleiden päivän, Halloweenin ja monien muiden edesmenneitä ja kuolemaa juhlistavien pyhien aikaan: olemme vuodenkiertomme kohdassa, jossa näkyvä ja näkymätön, tämän ja tuonpuoleinen sekä mennyt ja tuleva kietoutuvat yhteen. Huntu maailmojen välissä ohenee.
Luonnonkierrossa tämä on siirtymäaikaa, jolloin saattelemme vanhan vuoden lepoon sekä puhdistaudumme kaikesta siitä, mitä emme halua kantaa mukanamme tulevalle kierrolle: Astumme välitilaan valon kuoleman ja jälleensyntymän välillä. Tai näin huomaan oman sisäisen luontoni kehottavan minua tekemään. Vaikka modernin yhteiskunnan luonnonkierrosta irtautunut ylivirittyneisyys ja läpikotaisen kirkkaaksi valaistu kaupunkiympäristö kehottaisikin minua jatkamaan yhtä intensiivistä työntekoa, kuin mitä valoisaan vuodenaikaan.
Havahdun usein siihen, kuinka vähän nykyisessä kulttuurissamme ajatellaan luonnollisen vuoden- ja siten valonkierron vaikutuksia ihmisiin, saati ei-ihmisluontoon, erityisesti pimeyden perustavanlaatuisen merkityksen näkökulmasta. Päivänkierron kontekstissa olemme jo alkaneet havahtua siihen, kuinka merkityksellistä olisi laskeutua hämärään ja sulkea sinivalolähteet jo muutama tunti ennen nukkumaan menoa. Alamme myös ymmärtämään kuinka koko sisäinen biologinen kellomme havahtuu aamusta luonnonvaloon ja jäsentää sen pohjalta koko päivän rytmin, ohjaten ruuansulatusta, solujen ja hormonien toimintaa jne. Vuodenkierron kohdalla kuitenkin tuntuu, että viimeisen parin sukupolven aikana, siirtyessämme modernin ja teollistuneen yhteiskunnan kyytiin, olemme unohtaneet kuinka sydäntalven pimeän ajanjakson kuuluisi olla myös meille se vuodenkierron lepokohta – hetki hiljentyä, päästää irti ja kääntyä sisäänpäin. Kunnes taas alkukeväästä nousisimme karhun lailla talviunilta, kun keväisen auringon ensisäteet alkavat lämmittämään pesäämme.
Jotta voisimme vaalia enemmän sitä, minkälaista mielenmaisemaa ja elon rytmiä vallitseva ja syvenevä pimeys kuin luonnostaan meille ehdottaa, vaatisi se yksilön valintoja laajempaa yhteisöllistä ja kulttuurista muutosta, erityisesti työnteon rytmien osalta. Kuitenkin pienilläkin valinnoilla ja antautumisen hetkillä voi olla suuria vaikutuksia, joista yksi oivallinen tapa on meille suomalaisille niin rakas saunominen: hiljentyminen tähän hämärään ja ajattomaan, lämpimästi väreilevään äitimaan kohtuun. Ja mahdollisesti, kuten nyt lauteilta laskeutuessani peilityyneen mereen, edessäni vellovaan marraskuun usvaiseen massaan, joka hälventää rajat meren, horisontin ja taivaan välillä, saatamme tuntea kuinka sukellus syvälle pimeyden ja kylmän ajan ytimeen voimistaa omaa sisäistä kajoamme.
Oskari Kaarne FLASH 5 Valotaidebiennaalin kuraattori, monialainen valo-, tanssi-, teatteri- ja rituaalitaiteilija sekä perinnesaunottaja. Taiteellisessa työskentelyssään hän tarkastelee Itämerensuomalaisen viisausperinteen, luonnon, ruumiin ja teknologian sekä taiteen- ja rituaalin välisiä rajapintoja.
