Valon kuukausi kirjoitussarja käsittelee valoa eri näkökulmista. Sarjassa neljä eri kirjoittajaa tarkastelee valoa ja pimeyttä omasta lähtökohdastaan. Kirjoitussarja kuuluu FLASH ry:n Light/Dark Matters Oulu2026 ohjelmistokokonaisuuteen.
Katri Helenan tuplaplatinaa vuonna 1992 myyneen levyn nimikappale Anna mulle tähtitaivas oli kirjoittajansa Jukka Kuoppamäen mukaan ”eräänlainen moderni rukous”. Vaikka kappaleen sanoitus kertookin laulajan toiveesta löytää rinnalleen rakastettu ja sen myötä tarkoitus elämään, runollinen teksti hakee voimaa viittauksesta tähtitaivaan perspektiiviin. Siten se koskettelee myös perimmäistä kysymystä elämän tarkoituksesta, ajasta ja äärettömyydestä. Laulun sanat paljastavat inhimillisen taipumuksen nostaa katse ylöspäin tähtitaivaalle eksistentiaalisten kysymysten äärellä. Jumaluus, luominen ja ikuinen kierto ovat vahvasti sidoksissa tähtitaivasnäkymään.
Vaikka Kuoppamäki oletettavasti ei yli 30 vuotta sitten laulun sanoja kirjoittaessaan tarkoittanut silmillä havaittavaa tähtitaivasnäkymän kaipausta, niin tänä päivänä toive on ympäri maailman konkreettisesti totta kaupungeissa ja niiden liepeillä asuville. Tähtitaivas ei näy enää kaikkialla.
Kestävä kaupunkisuunnittelu on havahtumassa lisääntyneeseen valon määrään ja sen vaikutuksia osataan jo tunnistaa. Heräilemässä on paljonkin keskustelua siitä, tulisiko kaupunkitilassa olla pimeitäkin paikkoja. Ainakin kaupunkiluonnon eliöstö hyötyisi siitä, niiltä osin kuin sen pohjoisilla alueilla ei ole tarkoitus vetäytyä talviuneen, horrokseen tai kuolla luonnollisesti kesän jäljiltä. Ihmiselle kaupunkipimeä tarjoaisi mahdollisuuden vetäytyä pois jatkuvasta näkymisen tilasta.
Pimeän ajan kaupunkinäkymää voi ajatella uutena suunnittelutehtävänä, jonka tehtävänantoon kuuluu näyttää kaupungin kaunein ja luokseen vetävin versio itsestään. Suunnittelijan on hyvä olla vähän valokuvaaja: säätää välineen herkkyyttä, suunnitella kokonaisnäkymää ja sitä mistä kuva kertoo. Ja vähän elokuvan kertoja: ei ainoastaan toisistaan irrallisia yksityiskohtia vaan mielenkiintoinen tarina, joka erottaa kaupungin muista kaupungeista. On tarpeen toimia vähän kuten arkkitehti, strategikko, käyttäytymispsykologi, sosiologi, kaupunkitutkija, kulttuuriantropologi, historioitsija, tulevaisuudentutkija, kielitieteilijä, biologi, taitelija ja lopulta ihminen. Suunnittelutehtävään sisältyy myös versio Kuoppamäen modernista rukouksesta: ”Anna mulle tähtitaivas muistutuksena todellisesta maailmankaikkeuden mittakaavasta”.
Ei mikään helppo tehtävä, mutta tehtävissä täällä pohjoisessa, jossa pimeyttä vielä riittää, kaupungit ovat kohtuullisen kokoisia ja joissa tähtitaivas on yhä nähtävissä. Vielä on kirkkaita pakkasöitä, jolloin ihmisen pienuus lävähtää täysmitallisena koko taivaankannen laajuudelta. Vielä on öitä, jolloin kuu valaisee niin kirkkaasti, että pienestä ihmisestä jää kuuraiseen maahan sininen yön varjo. Ja jos koko yötaivaan orkesteri antaa parastaan, nähdään vielä revontulet värittämässä muuten monokromaattista kuunvalon maisemaa ihmeellisellä lepatuksellaan. Tätä kaikkea muualla ei ole.
Kun ympärillä on pelkkää pimeyttä tai valtava maailma kaikkine mahdollisuuksineen ja ongelmineen, on onni saada nostaa katse yötaivaalle ja antaa tähtitarhassa vaeltelun vakuuttaa siitä, että maailma kulkee radallaan ja ihminen sen mukana. Surut ja murheet asettuvat mittakaavaansa ja toivoakin voi, jos onnistuu näkemään tähdenlennon.
Jo pelkkä tähtitaivasnäkymä on ihmiselle syvästi merkityksellinen kokemus. Näkymän edessä tuntee oman olemassaolonsa osana jotain valtavasti itseään suurempaa. Kokemus siitä, ettei ole maailmakaikkeuden keskiössä vaan osa sitä, herättää nöyryyttä, ihmetystä ja rauhaa. Niitä kokemuksia tarvitaan kaikkina aikoina.
Virve Leikola (TaM) on kirjoittaja, puhuja ja Suomen valotaiteen seura FLASH ry:n toiminnanjohtaja. Hän tarkastelee valon vaikutusta kulttuuriin, elämään ja ihmisyyteen ja pohtii sitä, kuinka valo muokkaa tapaamme kokea ja ymmärtää maailmaa.
