Joose Mikkonen, 43, työskentelee näyttelijänä Oulun Teatterissa ja suorittaa samalla YAMK-opintoja OAMK:ssa. Työn, opiskelujen ja elämän ohella hän on mukana kaikenlaisessa toiminnassa ja viimeisin innostus on ollut lavarunous ja äänikirjan lukeminen.
Miltä elämäsi näyttää ja tuntuu nyt, tämän poikkeuksellisen tilanteen keskellä?
Aika moni asia on mullistunut koronan takia. Totta kai sellainen perusturvallisuuden tunne on järkkynyt monellakin tavalla jo pitkään. Jos ajattelen omaa duuniani 15 vuotta sitten suhteessa nykypäivään, niin 15 vuotta sitten työpaikan pysyvyydestä ei ollut juurikaan epäilyksiä. Nykyään juuri mitään muuta kuin epäilyksiä ei tunnu olevankaan – eikä korona tätä asiaa helpottanut. Toisaalta ajattelen, että näillä olosuhteilla mennään ja siinä, että joutuu kyseenalaistamaan oman asemansa, on paljon hyviäkin puolia. Lopulta kysymys on valinnasta sen välillä, valitseeko turhan murehtimisen vai sopeutumisen ja kehittymisen. Ehkä tässä valinnassa on ihmisen ainoa todellinen vapaus.
Käytännössä koronapandemia on muuttanut työn tekemisen tapoja. Harjoittelemme ensi syksyn ensi-iltoja etäyhteyksillä. Etäyhteys tuo mukanaan omat ongelmansa ja mahdollisuutensa. Valitsen näistä mahdollisuudet: näinkin voi toimia ja varmasti osa nyt koetusta jää myös tulevaisuudessa käytäntöön. Toki se saattaa ulkopuolisen silmissä näyttää oudolta, kun luurit päässä harjoittelen etänä kohtausta vaikkapa taloyhtiön pihalla. Jos näette kadulla jonkun huutamassa ”Ulos talostani, sinä Babylonin Portto!”, niin se olen vain minä töissä.
Teatterikäsitykseni on myös muuttunut. Striimattu teatteri on osoittanut minulle, että teatteri sinänsä ei ole välttämättä riittävä sisältö hyvälle kokemukselle, vaan hyvään kokemukseen kuuluu paljon muutakin. Kuten vaikkapa ihan ihmisten joukossa oleminen, sillä kuuluuhan jääkiekon katsomiseen livenäkin hallin ympäri kävely, nakkimukin syöminen sekä puolituttujen moikkailu. Toiseksi, sellainen taiteilijoiden esittämä elämän raskaiden puolien korostaminen ei jaksa juuri nyt viehättää. Kaikilla on oletusarvoisesti aivan riittävän ankeaa jo omissa elämissäänkin, joten miksi kukaan jaksaisi katsella muiden esitettyä pyristelyä kuvitellussa ankeudessa? En olisi uskonut, että sanoisin koskaan näin, mutta ehkä teatterin yksi iso tehtävä koronan jälkeisessä ajassa on tietynmoisen eskapismin tarjoaminen. Mielestäni pienellä luftarilla arjesta voi olla iso arvo. Toki olen edelleen sitä mieltä, että teatterilla lajina olisi paljon tarjottavaa yhteiskunnalle ja yksilölle vaikkapa soveltavan taiteen menelmiä käyttäen. Ne tarjoavat hyvän keinon katsoa toimintaa sinänsä arvottamatta sitä etukäteen. Taiteella on ehkä eri merkitys eri ajoissa ja nyt ovat ajat taas muuttuneet.
Katso vuoden päähän. Miltä elämäsi näyttää silloin ja missä olet?
Vuoden päästä olen… toivottavasti saanut vietyä erilaisia ajatuksiani kohti konkretiaa. Ne liittyvät lähinnä soveltavan taiteen mahdollisuuksiin ja yrittämiseen – teatterista on vaikea sanoa yhtään mitään juuri nyt. Koronan lisäksi painetta teatterille ja kaikelle julkisesta rahoituksesta tuetulle taiteelle luo myös kuntatalouden kyykkääminen eli sinänsä talouspaineet eivät ainakaan helpota. Toisaalta, kotimaanmatkailu ja ”lähiviihde” saattaa nousta koronan jälkeisessä maailmassa uuteen kukoistukseen ja se taas tuo teatterille paljon mahdollisuuksia. Toivottavasti olen vuoden päästä valmistunut koulusta ja saan toimeentuloni joko nykyduunista tai sitten jostakin muusta. Jos jostakin muusta, niin erityisesti minua kiinnostaa taiteen menetelmien käyttäminen liiketoiminnan kehittämiseen. Ammatillisesti ja ihmisenä voisin itsekin tietojen laajentamisen jälkeen keskittyä taitojen syventämiseen. Tämä on tämmöistä aaltoliikettä tämä elämä.
Oulu hakee kulttuuripääkaupungiksi. Miksi juuri meidän alue on paras kulttuuripääkaupungiksi?
Oulu 2026? Tullista tulleen näkökulmasta Oulun vahvuudet ovat siinä, että tämä on ihmeellinen kaupungin ja maaseudun rajaseutu. Oulu on yhtä aikaa ääriglobaali kaupunki, jossa on kaikki sama mitä muuallakin, mutta siinä vieressä hyvin syvä maaseutu omine traditioineen. Ja se on hyvä asia. Vahvuudet ja erottuvuus löytyvät siitä yhdistelmästä. Ongelmana toki on se, että harva arvostaa sitä mitä on. Toisaalta myös siitä, mitä meillä on, saatetaan tehdään jotenkin ”pyhää” eli vedetään kotiseutuylpeys ns. yli. Kaikkinainen vastakkainasettelu ja sellainen hankala arvosteleva vertailu tyylillä ”meidän pitäis olla tuommoisia” tai “noi toiset on tommoisia” on melko turhaa. Alueet ovat erilaisia ja alueelliset arvot ovat erilaisia. Mielestäni eroja pitäisi juhlia ja olla ylpeitä niistä, mutta niitä ei pidä ottaa minkään universaalin moraalin pohjaksi.
Jotenkin kaipaisin, että kulttuuri ei jäisi vain ilmiöiden ja elämyksen ja kokemusten tuottamiseksi vaan pyrittäisiin myös siihen, että jengi alkaisi ymmärtämään omaa kulttuuriansa ja sen vaikutusta ajatteluunsa ja toimintaansa. Minun ajattelussa kulttuuri on jotakin muutakin kuin taideteollisuus, estetiikka, elämyksien tuottaminen tai propagandaväline. Kulttuuri on jotakin, minkä osaksi jokainen syntyy ja se jää helposti tiedostamatta, jos sitä ei tarkkaile aktiivisesti. Siksi kulttuuripalveluita ehkä myös tarvitaan: peilinä sille, mitä me juuri nyt olemme ja työkaluna kehittymiseen. Siinä rinnalla kulkee sitten kaikenlainen estetiikka ja eskapismi, taito, muotoilu ja hoivataide. Ehkä koko ”kulttuuri”-käsitettä voisi tuulettaa ja täsmentää kohti jaettua tietoisuutta siitä, että kukaan ei ole omalta kulttuuriltaan turvassa. Toisin sanoen: kulttuuri on kaikissa – kaikki on kulttuuria.
Mitä terveisiä lähettäisit vuoden 2026 Oululle eli aikaan, kun olemme Euroopan kulttuuripääkaupunki?
Jos Oulu saa kulttuuripääkaupunki-tittelin vuonna 2026, niin haluaisin onnitella meitä sanoin: ”onnistuimme luomaan yhteiskunnan, jossa jokainen saa olla ylpeä omasta kulttuuristaan ja kriittinen omaa kulttuuriaan kohtaan. Siitä lähtökohdasta käsin on hyvä alkaa rakentamaan siltoja.”
Ota Joose seurantaan myös Instagramissa!
