Valon kuukausi –kirjoitussarjan neljännessä osassa taiteilija Jere Suontausta pysähtyy valonnopeuden äärelle. Miksi vaikutumme valosta?
Valolla on nopeus: tyhjiössä 299 792 458 metriä sekunnissa. Suhteellisuusteorian mukaan tämä on tunnetun todellisuuden suurin mahdollinen nopeus, ennen kuin täytyy puhua aika-avaruuden itsensä muovautumisesta.
Meissä ihmisolennoissa valolla ilmenee myös pysäytysvoima: valo useissa eri konteksteissaan saa meidät eriskummallisin tavoin pysähtymään. Meihin sinkoutuvien fotonien säteilypaineen* voimasta tämä tuskin johtuu. Pysähtyminen tapahtuu valon kokemisen kautta, ja valon nopeudesta huolimatta kokemuksen koluaminen vaatii aikaa.
Olemme vahvasti näköaistimme pohjalta ohjautuvia otuksia. Vaikka kokemuksemme maailmasta muodostuu eittämättä sinfonisen moniaistisesti, kaikkein erikoistunein aisteistamme on nimenomaan
näkö – ja sitä varten oculuksemme tarvitsevat valonsäteitä taitettavaksi. Näkö määrittää toimintaamme perinpohjaisesti: suunnitelmalliseksi kokemiamme puuhia reitittävät visiot ja näkymät. Ajatuksen peruskiveksi vaaditaan usein näkökulma. Näköaistin dominanssi suorastaan kontaminoi myös muille aistialueille sijoittuvia kokemuksia: hahmotamme maailmaa ja täydennämme näkemäämme kuulokuvalla. Tuntematonta ja käsittämätöntä työstämme mielikuvaksi, joka omalla tavallaan asettuu osaksi mielenmaisemaa.
Navigoimme läpi elämiemme havainnoimalla, meitä ympäröivää informaatiota vääjäämättä skannaten ja suodattaen. Olisi helppo päätellä, että aprikointini kohteena oleva valon pysäyttämisvoima perustuisikin puhtaasti valon meille tuottamaan, välittömän toimijuutemme mahdollistamaan tietoon. Katson kuitenkin, että tiedon ja analyysin sijaan – tai sen lisäksi – valossa meidät saa pysähtymään sen herättämä kutkuttava tunne merkityksellisyydestä.
Valon kokemus asettaa maailmaan – järjen takaa
Siinä missä ympärillämme alati nopeampaan tahtiin syheröityvän yhteiskunnan säksätyksessä ja informaatiotulvassa merkityksellisyyttä tuntuu olevan haasteellista tavoittaa tai varjella, puhdas valon kokeminen voi saada meissä aikaan sellaisen maailmaan asettumisen, jossa tämä tapahtuu kuin itsestään. Valo syöksyy tajuntamme informaationjanon läpi sen sorttisella nopeudella ja tarmolla, että se valaisee meissä ennen järkeä jotain muuta. Valon kohtaaminen ilmiönä itsenään, taidekokemuksena tai maailmankaikkeuden rakenteen hämmästyttävänä viestintuojana vie meidät ihmisinä järkeilyn ja järjestämisen tuolle puolen. Pysähdymme elämykseen.
Monelle meistä on tuttu kokemus lakata ottamasta aivan niin suorittavan määrätietoisia arkiaskeleita, kun marraskuisen maiseman ylle lankeaa yllättäen auringonsäteet. Olemme hetkeksi unohtaneet hengittää tai kenties purskahtaneet itkuun, kun näemme revontulet. Tuleen tuijottelu tai yksinäinen kynttilänvalo pimeässä on kuin syväkudoshierontaa ylenpalttisen ymmärtämisen yrittämisestä kuormittuneelle ihmisyydellemme.
Vaikka olisimme kyllästäneet elämämme vauhtisokaisevalla keinovalolla ja valosaastuttaneet olosuhteitamme armotta, kykenemme yhä antamaan alitajunnoissamme kytevät kiintymyspisteet alttiiksi valolle, kunhan vain pysähdymme. Sellaisesta hetkestä käsin on myös mahdollista muodostaa reflektio.
Valo on sekä suoraan että epäsuorasti, kautta rantain ja kiemuraisesti mahdollistanut niin olevaisuutemme kuin lopulta ymmärryksemmekin sellaisena kuin se on. Siksi valon äärellä on syytäkin pysähtyä ja antaa itsensä asettua maailmaan, yhä uudelleen ja uudelleen.
Jere Suontausta (TeM) on valotaiteilija, suunnittelija ja kuraattori sekä Suomen valotaiteen seura FLASH ry:n näyttelytyöryhmän jäsen. Paraikaa hän pohtii mikroskooppipohjaisilla teoksillaan valon pienuuden kautta merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden kysymyksiä.
